100 keikkaa ja Helsingin Keskuspelastusasema

Kun kyse on tulipaloista, liikenneonnettomuuksista, vahingontorjunnoista, ihmisen/eläinten pelastamisesta, räjähdyksistä tai edes automaattihälyistä ei tietenkään pitäisi ainakaan ääneen juhlistaa keikkojen määrää. Mutta tänään lävähti perjantaina ensimmäistä kertaa 100 keikan maaginen rajapyykki rikki. Viimevuoden saldo taisi olla 92 ja sitä edellisenä 97 eli lähellä on toki liikuttu jo useampi vuosi.

Minusta on huvittavaa kun aina keikoille lähtiessä kuuluu tietyiltä henkilöiltä sama nurina. "Miksi ihmeessä meidät on tänne hälytetty" "Eikö ammattilaiset voisi itse hoitaa" "Oli juuri pihvit uunissa". Onhan meillä paljon ns. turhaa keikkaa, peruutuksia tulee usein jo ennen kuin ollaan ehditty autoa ajaa tallista pihalle, mutta tuota nirinää ja narinaa en ymmärrä kun kyse on kuitenkin täysin vapaaehtoisesta toiminnasta. VPK:lla yhdistyksenä on toki sopimusvelvoitteet joiden täyttymistä seurataan, mutta yksittäistä sammutusmiestä ei kyllä kukaan velvoita touhuun osallistumaan. Jos niin paljon ketuttaa keikoille lähtö niin voihan sitä keksiä toisen harrastuksen? No, eihän niitä oikeasti edes ketuta vaan se kitinä kuuluu kai jotenkin asiaan. Minusta ainakin on ihan omien taitojen ylläpidon vuoksi parempi että keikkoja on usein kuin että olisi vain pari pikku possakkaa vuodessa.

Varastettu valokuva (c) Tirilän VPK/Olli

Perjantaina siis raivailtiin yllättäin myrskytuhoja. Katkenneita puita ja peltikattoja.
Tai no, henkilökohtainen panokseni oli yhden talon katolle kiipeäminen ketterästi kuin.. öö... sarvikuono, ja toteaminen että tuonne en kyllä lähde ilman köyttä työskentelemään. Tyhmäähän se olisi ollutkin. Toisella keikalla tyydyin ihan vaan katselijan rooliin. Meillä oli vähän tuoreempaa sammutusmiestä siellä tikasselvitystä tekemässä ja kyllähän se touhu hieman hymyilytti. Onneksi oli rautainen ammattipalomies antamassa ohjeita niin tikkaat saatiin lopulta pystyyn ja ukko katolle. Onneksi ei ollut kiire ja onneksi paikalla ollut ammattilainen oli ystävällistä eikä sitä toisenlaista sorttia. Olisi nimittäin ihan aiheestakin voinut tulla kuittailua kun meistä ei tilanteessa ainakaan varsinaista hyötyä ollut :D

Tähän vuoteen on mahtunut jos jonkinmoista possakkaa, mutta millään kauhean mieleenpainuvilla keikoilla en ole ollut mukana. Savusukelluskeikkoja minulla on tainnut olla ruhtinaalliset 2 kpl, toisaalta se on hyvä vaan niissä kun yleensä tulee vähintäänkin pahat aineelliset vahingot mutta usein myös henkilövahinkoja. Yhtään palo- tai muuta kuolemaa ei myöskään ole tänävuonna osunut omalle kohdalle. Joka on tietysti hyvä sekin. Kesällä parina viikonloppuna piinasi tuhopolttaja (porukka) joka ehti tehdä tuhojaan aika ison rahan edestä ennen kuin jäivät kiinni. En kyllä tiedä monella keikalla olen itse ollut mukana. Tämä vuosi on töiden yms. puolesta ollut sen verran kiireinen että varmaan lähes puolet keikoista on joutunut syystä tai toisesta skippaamaan. Mutta onhan noita ajettu...

Kuinka monta sammutusmiestä tarvitaan... (c) Tirilän VPK/Ville

Lauantaina meillä oli wannabe palomiesnaisten treffit Helsingissä. Ensin käytiin Helsingin Keskuspelastusasemalla Kalliossa. Muut tytöt kuuntelivat esittelyä sen aikaa kuin itse suhasin autolla ylimääräisen 80km lenkin ja myöhästyin tapaamisesta tunnilla :) (Tästä ei sen enempää.. en ymmärrä miten tuolla matkalla voi eksyä). Esittelyn jälkeen ohjelmassa oli parin kerroksen köysilaskeutuminen ja paineilmalaitteiden käyttöä/letkukehikoiden kantoa torniin. Itse en jaksanut kehikoita kantaa kuin 3 kerrokseen... Siellä oli hassut puiset kehikot joissa kädensijana oli sellainen paksu puukapula.. forkut sanoi välittömästi sopimuksen irti eikä puristusvoimaa vaan ollut riittävästi. Muutenhan tuo ei ollut raskasta ja kävelinkin sitten huvikseni tornin huipulle ilman kehikoita ja nappasin kehikot taas kantoon 3. kerroksesta. Valitettavasti reissusta ei ole minulla kuvia kun myöhästyneenä en tajunnut sellaisia ottaa/pyytää. Palomiehistelyn jälkeen käytiin syömässä ja luonnollisesti jatkettiin juomalla. Aamuyölle meni ja kivaa oli!