Ja se oli siinä. Kuopiossa tavataan!

Sairaslomapäivän kunniaksi sitä ehtii hyvin kirjoittaa testiraportin ennen kun painun takaisin peiton alle pariksi tunniksi.

Eilen siis kävin Tampereella  pelastajakurssin fyysisessä testissä sekä lääkärintarkastuksessa. Läpi meni, ja sain 0,25p (max 1,0p) jatkoon. Pääsykoekutsu on siis itsestäänselvyys koska todistus on sen verran hyvä. Seuraava etappi on siis pääsykokeet Kuopiossa lokakuussa, ja nyt alkaa tiukat juoksu ja uintitreenit sitä varten.


Mutta nyt se raportti päivän kulusta.

Aamulla herätessäni kurkun kaktus oli vain äitynyt ikävämmäksi. Koitin litkiä paljon lämmintä teetä aamiaisella ja istuskelin huoneessa pyyhe kaulan ympärillä ettei olo ainakaan pahemmaksi olisi mennyt. Jälkikäteen ajatellen pyyhe olisi pitänyt alunperinkin laittaa ilmastointilaitteen päälle. Lääkäri oli varattu klo: 12 mutta lähdin ajoissa jo seikkailemaan paikalle. Unohdin että oltiin hämeessä... odotus muodostuikin siis aika pitkäksi ennen kuin alkoi tapahtua. Välillä vähän tuntui jännittävän. Mutta se meni äkkiä ohi.

Ensimmäisenä oli vuorossa EKG. Homma meinasi mennä alusta asti ihan putkeen kun laitteesta oli paperi loppu. Lopulta joku paikalla pörränneistä hoitajista löysi jostain laatikon pohjalta 2 paperia ja johon saivat riittävät käppyrät piirrettyä. EKG oli kaikin puolin normaali.

Tässä vaiheessa päivää alkoi kurkun kaktus painua jo selvästi alemmas koht keuhkoputkia. Jippii!

Seuraavana oli lääkärintarkastus. Tämä oli hyvin pintapuolinen mielestäni, katsottiin ryhtiä ja askellusta, näkö,  pikainen vilkaisu suuhun, esitietolomakkeessa mainituista vaivoista ja vammoista jokunen kysymys ja leima alle. Niin ja se etukäteen pelkäämä spirometri tietysti, mutta sekin meni ihan viitearvojen mukaisesti vaikka rööreissä jo tuntuikin ikävältä.

Lääkärin jälkeen menin salille lämmittelemään. Paikalla oli myös toinen testattava, sellainen hyväkuntoisen ja vaffan näköinen poika. Lämmittelyille oli aikaa ihan riittävästi, alkoi jo tulla sellainen fiilis että johan tässä joutaisi tekemään testin alta pois. Sitten saapuikin tetsin valvoja. Me tehtiin testiliikkeet vuorotellen tämän toisen testattavan kanssa, minä ensin näytin mallia ja tyyppi sitten pisti paremmaksi, mutta ei sentään kaikissa liikkeissä ;)

1. Penkkipunnerrus

Tuntui aika kevyeltä mutta kun 25 tuli täyteen oli selvä että 30 ei olisi tullut. Jätin siis suosiolla 25 tuon säästelläkseni ojentajia. 0p

2. Istumaan nousu

Tämähän on minun heikkous, eilisellä kunnolla tuli 40. Ei siis mikään huipputulos. Jotenkin sitä vaan hyytyy. 0p

3. Käsinkohonta (l. leuat)

Tein 8. Ajattelin että en kuitenkaan saa 10 puhtaasti. Jälkikäteen ketuttaa koska olisihan sitä voinut edes kokeilla! 0p

4. Jalkakyykky

Tästä yllätyin. Täydet pisteet 34 toistoa, ja mielestäni välissä oli pari hylättyäkin toistoa tai laskuvirhe joko minulla tai testaajalla. Tässä onnistuin siis ylittämään odotukset ja sain kuin sainkin 0.25p

Yleisfiilis testistä oli se että hoidin homman vähän vasemmalla kädellä enkä antanut kaikkeani missään liikkeissä paitsi ehkä vatsoissa. Tavallaan se vähän ketuttaa että en vetänyt verenmaku suussa ja antanut kaikkeani, mutta toisaalta en usko että pisteitä olisi kuitenkaan tullut yhtään enempää vaikka olisinkin. Ja toisaalta, kun nyt on selvää että minulla on jonkinlainen keuhkoputkentulehdus päällä lienee oikein hyvä etten eilen vetänyt itseäni piippuun. Ihan siis täytyy tyytyväinen suoritukseen olla. Sellaisen option jätän vielä auki että jos kunto jostain syystä elokuussa indikoi parempia pisteitä niin käyn sitten tekemässä testin uusiksi.

Nyt siis vaan koitan parantua pikapuolin ja aloitan juoksutreenit ja dietin. Cooperin lähtötaso täytyy käydä kokeilemassa, mutta sen suhteen on tosiaan syytä odottaa että tauti on varmasti väistynyt. Pari kestotestiä on vielä luvassa penkkiin ja leukoihin. Valmentaja taitaa oikein haluta kiusata minua :D Lisää seuraa! Tästä se lähtee!

Kun helvetti jäätyy

Kuva Etelä-Saimaasta

Viikonloppuna pääsin töiden merkeissä aitiopaikalle seuraamaan kuinka Pelastuslaitoksen ponnisteluista huolimatta Lappeenrannan Keisarinasema paloi poroksi. Rakennus oli kulttuurihistoriallisesti arvokas, ja jostain kumman syystä ensimmäinen rakennus jonka tuhoutuminen herätti minussa oikeasti surullisen fiiliksen. Kumma juttu, kun kuitenkin olen aika usean perheen koko maallisen omaisuuden ja muistojen nähnyt tuhoutuvan tulipalossa ja tässä oli kuitenkin kyseessä vain rakennus. Joko olen yhtäkkiä muuttunut tunteelliseksi, tai sitten sitä vain jotenkin tietää että pala omaa historiaa on mennyttä, vaikka itse rakennuksella ei minulle mitään henkilökohtaista merkitystä ollutkaan.

Keikasta muutama sananen, vaikka olenkin koittanut välttää kirjoittelemasta keikoista muuta kuin mitä on julkisesti lehdissä jo kerrottu, niin lähinnä tässä siis henkilökohtaisia fiiliksiä eikä niinkään yksityiskohtia tapahtumista. Hälytys kohteeseen tuli vähän ennen yhtä ja olin ehtinyt nukkua ehkä parikymmentä minuuttia. Kiireessä ja tokkurassa heitin väliasun niskaan  pukematta edes alusvaatteita, joka yön myötä vaatteiden kastuessa ja pakkasen kiristyessä osoittaitui huonoksi ajatukseksi. Alla oleva hyytävä Etelä-Saimaan kuva joka on otettu aamun sarastaessa aktiivisten sammutustöiden jo päätyttyä kuvaa hyvin sitä olotilaa joka itselläkin oli yöllä läpimärässä sammutus- ja väliasussa yli -25 asteen pakkasessa.

 

Kuva Etelä-Saimaasta

No tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Varsinkin jalat ja kädet. Jalkojen tunnottomuus tuntui luksukselta siihen hetkeen nähden jolloin tunto palasi. Tuntui niin epätodelliselta että parin metrin päässä roihusi tuhatasteinen kokko ja silti itse oli jäässä kuin lumiukko. Eikä olleet pelkät miehet jäässä, vaan myös käytettävä kalusto. Vaatii kyllä kekseliäisyyttä toimia olosuhteissa joita varten käytössä olevia laitteita ei selvästikään ole suunniteltu.


Itse olin paikalla noin aamu 8 asti, ja jälkivartionti kohteessa jatkui pitkälle seuraavaan iltaan. Rankan työviikon päälle tällainen lähes 30h valvominen ja sen jälkeen parin tunnin päiväunet kyllä onnistuivat sotkemaan unirytnun ja viikonlopun suunnitelmat ihan tyystin. Vieläkin on hieman tokkurainen olo mutta ei auta, jumpalle on mentävä!

Päiväni palomiehenä

Eilenpä oli niin erikoinen päivä että pitääpä siitä ihan blogimerkintä kirjoittaa.

07.30 Saavuin töihin, siis päivätöihin toimistolle

08.30 Tuli hälytys. Laitelin viestiä takaisin että tulen tarvittaessa keikalle. Porukkaa oli ilmeisen vähän koska kohta tulikin jo soitto perään että josko viitsisit saapua asemalle. Töistä sinne ajaa noin vartin, mutta koska ajoin yhden liittymän pitkäksi, aikaa meni snadisti kauemmin ja puhelimet pirisi. Pihalla tulikin jo miehet vastaan minun kamojen kanssa ja hyppäsin pakun takapenkille pukemaan.

Keikka oli omakotitalon palo meidän aseman nurkilla. Kun päästiin paikalle talo oli ollut jo täyden palamisen vaiheessa ja sisällä oli käyneet niin työvuoron kuin meidänkin sukeltajat. Osa kämpästä oli vielä tutkimatta ja minä menin seuraavassa parissa jatkamaan. Tässä vaiheessa ei ollut tietoa mahdollisita uhreista. Tämä oli siis ensimmäinen kerta kun savusukelsin oikeassa tilanteessa. Yllättävää kyllä fiilis ei mitenkään eronnut harjoitustalossa tehdyistä sukelluksista vaikka tilanne oli todellakin toinen. Ei jännittänyt tai pelottanut, eikä syke noussut muuta kuin rasituksesta) vaikka portaat miltei ehtivät palaa kokonaan alta yläkertaa tutkiessa. Ehkä tavallaan "pettymys" ettei tullut mitään adrenaliini rushia, mutta toisaalta myös hyvä huomata että ainakaan normi savusukellus ei ole liikaa minun nupille. Voi olla että olisi ollut eri asia jos sieltä olisi pitänyt kantaa joku ulos. Mutta asukkaat olivat onneksi kaikki muualla. Ikävä juttu muuten, taas yksi perhe joka joutuu aloittamaan elämänsä kokonaan alusta. Tavara on vaan tavaraa, mutta henkilökohtaisten tavaroiden menetys, lasten piirrokset, heidän lelut yms. ottaa varmasti koville.

Keikalta matka jatkui laitteiden huoltoon ja asemalle. Alkoi nälkä jo painaa ja oltiin lähdössä porukalla syömään ennen päivätöihin paluuta kun...

12.30 tuli uusi keikka. Tälläkertaa Joutsenoon Metsä Fiberin tehtaalle. Täällä ei kauan nokka tuhissut ja päästiin pienten miehistönhuolto ja tankkaus operaatioiden jälkeen ajelemaan takaisin kohti kotia.

14.30 Takaisin töissä, siis toimistolla

16:30 Lääkäri hakkasi kortisonipiikkejä olkapäähäni.

Illalla olin ihan törkeän väsynyt. Teki mieli painua pehkuihin heti kun pääsin kotiin, mutta sinnittelin 9 asti. Onneksi kävin ajoissa nukkumaan, koska...

00:30 Hälytys tuohon tien toiselle puolelle Kimpisen koululle jotenlähdin silmät ristissä kommandona  ajelemaan taas asemalle. Koululla paloi ullakolla ja siellä hommiksi jäi lamppujen raahaaminen hmm... 6-7 tai montahan kerrosta talossa onkaan, rakennustelineitä pitkin ullakolle. Yllättävän raskasta paineilmalaitteet selässä. Hiki virtasi.. vähän tuli lapion varressa nojailtua myös että näyttäisi siltä että tekisinkin jotain. Alkoi vaan hieman olla jo puhti pois tuossa vaiheessa. Kahden jälkeen olin jo kotona, pikainen suihku ja sänkyyn pyörimään.

Tuossa vaiheessa kävi kroppa jo niin ylikierroksilla ettei unensaannista ollut toivoakaan. En siis montaa silmäystä ollut nukkunut kun...

03:30 Keikka edellisaamun kohteeseen. Laitoin puhelimen äänettömälle ja päätin että jatkan unia. Pakko saada edes pari tuntia unta yössä ettei päivätyö ihan tosissaan kärsi.

06:30 Kello soi, heräsin, söin, puin ja lähdin päivätöihin


Harvinaisen vauhdikas vuorokausi, joka taas kerran pisti miettimään että olisko minusta palomieheksi. Toisaalta kyllä 4 tuollaista isompaa possakkaa vuorokaudessa on työvuorollekin harvinaista. Suurin osa keikoista on kuitenkin automaattihälyjä tai pannulle kärähtänyttä pekonia. Lisäksi palomiehillä olisi tuon jälkeen alkanut 3pv vapaat. Minua odotti 9h työpäivä toimistolla.

Kaikki ahdistus kulminoituu paloletkuihin

Vaikka otsikko ja ajankohta antaisivatkin mainion mahdollisuuden kaksimielisiin viittauksiin en sitä tälläkertaa tee vaan puhun täyttä asiaa! Tai itseasiassa, en juurikaan asiaa, sillä aion puhua tunteista.

Niin... minähän olen käynyt jopa psykologilla asti puhumassa tunteistani, tai pikemminkin niiden puuttumisesta. Yhteen asiaan minulla kuitenkin riittää rakkautta intohimoa niin paljon että (ihan oikeasti) tekee kipeää.

Kokokajanhan se on ollut mielessä, paljon sen eteen on jo tehty töitä. Mutta tämän riipivän rakkauden tunteen toi varmasti taas esille pikkojouluissa meidän Pelastaja-opiskelijoille humalaspäissään tehty tunnustus siitä että aion hakea opistoon. Se nyt ikäänkuin konkretisoitui kun sen on sanonut ääneen (vieläpä niille ihmisille joille olisin sen viimeiseksi kuvitellut uskaltavani sanoa).

Mutta nyt.. Oih ja voih! Pelko kalvaa ja syö sisuksia. Mitä teen jos minusta ei koskaan tule palomiestä? Sehän on kuitenkin HUOMATTAVASTI todennäköisempi skenaario, sillä noin 100 on sitä vastaan ja ehkä ainoastaan intohimo ja sisu sen puolesta. Koitan miettiä muita vaihtoehtoja jotka olisivat mahdollisia toteuttaa, mutta mikään muu ei aiheuta minussa intohimoa tai muitakaan tunteita.

Olo tuo mieleen sen ihastuneen pikkutytön joka ala-asteella piirteli vihkon kulmaan sydämiä eikä voinut kuvitella elämää ilman sitä ihanaa poikaa. Minä vaan olen yli 30v, niin että mitä helvettiä!?!