tiistai 30. joulukuuta 2014

Himmeää valoa tunnelin päässä

Mitään varsinaisia edistysaskeleita ei vaivoissa ole otettu. Kyllästyin julkiseen terveydenhuoltoon ja menin yksityiselle ortopedille. Nyt olkapäästä on otettu sekä röntgen että ultra ja pankkitili keveni 530€. Supraspinatuksen jänne on tulehtunut ja mahdollisesti siellä on myös jotain repeämää, mitä kyllä suuresti epäilen. Hoito yleensä fysioterapia. No niin no... sitähän tässä on harrastettukin jo 3kk ajan ilman apua. Lähete kuitenkin nyt sitten jälleen kerran julkiselle puolelle josta pitäisi muutaman viikon kuluessa kuulua mitä tuolle haluavat tehdä jos mitään. Unettomat yöt ja toimintakyvytön käsi siis jatkaa mukana roikkumista.

Fysioterapia jatkuu, tänään käsiteltiin triggeripisteitä. Koski ainakin niin kovin että pakkohan sen on auttaa :D Kumppajumppaa koitan jatkaa sikäli kun se ei taas kipeyttäisi olkapäätä entisestään ja kylmää 2x päivässä jänteelle.. Henkimaailman, tai korrektimmin länsimaalaisen lääketieteen ulkopuolisina, hoitomuotoina suunnitteella on kalevalaista jäsenkorjausta sekä akupunktiota. Täaaä vaiheessa olen valmis kokeilemaan kaikkea. Vuodenvahteen jälkeen jos kävisin vaikka sairaanhoitajan kanssa jutskaamassa mitä tässä nyt oikeasti voisi oman jaksamisen eteen tehdä. Suurin osa öistä on kuitenkin sitä jatkuvaa heräilyä nykyään, satunnaisesti onneksi yöt menee ihan mukavasti vain muutamalla heräämisellä, esim. baari illan jälkeen. Ryyppäämään en kuitenkaan millään viitsisi syhtyä :D

Mutta missä se valonpilkahdus muka on? Noh! Olen nyt pari viikkoa käynyt kävelylenkeillä noin joka toinen päivä sellaisia keskimäärin 5km pyrähdyksiä. Lonkka osasto ei niistä ole juurikaan ottanut nokkiinsa, ja itseasiassa se on ollut huomattavasti parempi nyt kun olen venytellyt ja ehkä vastikään syöty tulehduskipulääkekuurikin on osaltaan vaikuttanut. Tänään otin ensimmäiset hölkkäaskeleet melkein 3kk! Matkaa ei tullut hyvä jos kilsaakaan ja kyllä huomasi kuinka rapaiseksi on kunto ehtinyt tässä ajassa laskea. Mutta vaikka tuo lonkkakipu siinäkin kokoajan muistutteli itsestään niin se oli lähinnä sellaista lievää epämiellyttävää tunnetta. Tänään kun vielä venyttelen kunnolla ja jos huomenna tilanne ei ole mennyt pahemmaksi niin v**tu jippii! Jos kohta uskaltautuisi sitten jo salillekkin kokeilemaan miten kyykyn kanssa käy. Jos edes tuon alaosaston saisin kuntoon ja pääsisin treenaamaan jalkoja niin olisin jo huomattavasti tyytyväisempi elämänlaatuun. Siinä ehkä olkapääkin kuntoutuisi nopeammin kun ei kokoajan ahdistaisi tämä totaalihajoaminen. Uskoa siis jälleen kerran on!

Hyvää Uutta vuotta kaikille ja olkaahan varovaisia iloisten tulitteiden kanssa!

Itse perinteisesti päivystän koska hei, kyllähän minä pystyn savusukeltamaankin kunhan joku auttaa laitteet selkään. (Koska tiedän että joku tätä kuitenkin paheksuu, meinasin kirjoittaa perään kootut selitykset, mutta eiköhän se ole ihan turhaa)


Ei kommentteja: