torstai 26. helmikuuta 2015

Taas yritetään liikkua...

Niin sitä vierähti taas 5 viikkoa. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Odottelen edelleen olkapään magneettia, nukun napeilla ja välillä ilman. Eilen kävin yksärillä fysioterapiassa auottamassa kaularangan lukkoja ja tulipa samalla käteen sellaset 45 astetta lisää liikkuvuutta kun lavan ja hartian lihaksia runnottiin auki. Pitäis siis käydä hieronnassa varmaan viikottain niin saisi toimintakykyä huomattavasti paremmaksi.. mutta eipä meikäläisen opiskelijabudulla siihen ole varaa :(

Eilen kävin ekaa kertaa hölkkälenkillä 4 kuukauteen. Mulla on kaveri joka mursi nilkkansa parista kohtaa tuollon 4kk sitten joten sen kanssa oli hyvä hölkätä kun se on vielä paljon enemmän rampa kun minä. Lonkka kyllä muistutteli samantien itsestään, eli se ei ainakaan ole parantunut tässä muutaman kuukauden tauon aikana.

Tänä aamuna tein poikkeuksen ja otin kipulääkkeen vaikka normisti käyttäisin niitä vaan yöllä. Ne toimii vähän hölmösti piristäen vaikka pitäis väsyttää. Niimpä virtaa riitti ja kun kivutkin oli poissa olkapään lisäksi myös lonkasta niin päätin lähteä kävelemään. 2 tuntia myöhemmin huomasin että lyhyestä lenkistä tulikin melkein 11 km. Turhan kova alotus siis ja huomenna varmaan tietää kävelleensä. Mut siinä loppumatkasta minulla välähti. Kuinka oon taas voinut olla niin sokea etten tätäkään ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi. Minullahan siis on oikea polvi kipuillut ihan lapsesta asti. On se leikattukin ja siinä on todettu nivelrikko. Vuosiin siinä ei ole ollut mitään oireilua, paitsi että se turposi pidemmillä kävelylenkeillä. Oon kuitenkin ontunut kävellessä jonkinverran niin kauan kun muistan.Oliskohan siis mitenkään mahdollista että tuollainen toisen jalan ontuminen yhdistettynä koviin juoksutreeneihin tuossa viimevuoden aikana vois olla syynä näihin lonkkaongelmiin? Ihan siis villi heitto vaan... täytynee nyt ottaa asia puheeksi fyssarilla seuraavalla kerralla.

Nyt on kuitenkin taas sellanen fiilis että haluun yrittää tsempata urheilun kanssa. Koitan raahautua sinne salillekin ja teen mitä pystyn. Vaikka kuntouttavaan liikuntaan onkin ihan kamalan vaikea asennoitua meikäläisen kunnianhimolla niin täytyy vaan nöyrtyä ja ymmärtää että vähäkin jumppa on parempi kuin ei mitään. Katotaan nyt kauan tätä jaksaa. Jospa nilkkavammainen kaverini jaksaa jatkaa vertaistukilenkkejä niin ehkä tämä vielä tästä iloksi muuttuu.

Ei kommentteja: