Vaikka otsikko ja ajankohta antaisivatkin mainion mahdollisuuden kaksimielisiin viittauksiin en sitä tälläkertaa tee vaan puhun täyttä asiaa! Tai itseasiassa, en juurikaan asiaa, sillä aion puhua tunteista.
Niin... minähän olen käynyt jopa psykologilla asti puhumassa tunteistani, tai pikemminkin niiden puuttumisesta. Yhteen asiaan minulla kuitenkin riittää rakkautta intohimoa niin paljon että (ihan oikeasti) tekee kipeää.
Kokokajanhan se on ollut mielessä, paljon sen eteen on jo tehty töitä. Mutta tämän riipivän rakkauden tunteen toi varmasti taas esille pikkojouluissa meidän Pelastaja-opiskelijoille humalaspäissään tehty tunnustus siitä että aion hakea opistoon. Se nyt ikäänkuin konkretisoitui kun sen on sanonut ääneen (vieläpä niille ihmisille joille olisin sen viimeiseksi kuvitellut uskaltavani sanoa).
Mutta nyt.. Oih ja voih! Pelko kalvaa ja syö sisuksia. Mitä teen jos minusta ei koskaan tule palomiestä? Sehän on kuitenkin HUOMATTAVASTI todennäköisempi skenaario, sillä noin 100 on sitä vastaan ja ehkä ainoastaan intohimo ja sisu sen puolesta. Koitan miettiä muita vaihtoehtoja jotka olisivat mahdollisia toteuttaa, mutta mikään muu ei aiheuta minussa intohimoa tai muitakaan tunteita.
Olo tuo mieleen sen ihastuneen pikkutytön joka ala-asteella piirteli vihkon kulmaan sydämiä eikä voinut kuvitella elämää ilman sitä ihanaa poikaa. Minä vaan olen yli 30v, niin että mitä helvettiä!?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti