torstai 19. joulukuuta 2013

Kisaväsymystä - taas

Puntti treenit sujuu vihdoin hyvin, tulokset on nyt lähestulkoon samoja kuin viime keväänä testiin valmistautuessa. Penkissä 6*65kg/9*60kg, leuoissa tulee se 10 melkein puhtaasti.. Kyykkykin sujuu oikein mallikkaasti. Lenkillä olen jaksanut käydä 2-4krt/viikko opiston testeistä asti. Kaikki siis rullaa suunnitelmien mukaan ja ehkä paremminkin (paitsi uimassa en ole ehtinyt käydä).

Kaikki hyvin mut kuitenkin kaikki pielessä. Olen niin väsynyt "pakkotreeniin". Lenkille on pakko mennä vaikka ihan rehellisesti VIHAAN koko touhua. Puntista toki tykkään, tai ennemminkin niistä tuloksista joita salitreenillä saa aikaiseksi voimatasoihin tai kroppaan. Punttitreeni on kaikenlisäksi vaihtelevaa, on voimakautta ja kestävyyskautta ja välillä kokeillaan maksimeja.. mutta siinäkään ei ole mitään tekemisen iloa enää. Pakko penkata, pakko kiskoa leukoja. Ennen joka sarjaa vituttaa kun tietää että pitäisi vaikka se 7 toistoa nykiä, ja sitten uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan... Miksi? Siksi että saavuttaisin jotain joskus tulevaisuudessa joka tekisi minut onnelliseksi? Treenin suhteenhan se on ollut samanlaista jo vuodesta 2007 kun olen ensimmäistä kertaa lähtenyt kisaamaan ja en minä salilla edes kävisi jos ei olisi tavoitteita, en edes osaa tehdä sitä "huvikseni".

Uskon että tässä totaalisessa kypsymisessä on kyse siitä että niin pitkään olen tehnyt työtä tulevaisuuteen. Käydään kouluja jotta päästään seuraavaan tavoitteeseen, treenataan jotta päästään sinne ja tuonne ja takaisin. En ole vuosiin elänyt tässä ja nyt ja nauttinut siitä mitä minulla on nyt. Joku päivä viime viikolla nappasin töiden jälkeen kahvikupin ja paikallislehden kainaloon ja menin sängylle köllöttämään ja lueskelemaan. Se tuntui ihan älyttömän hienolta hetkeltä. Omaa rauhaa ja aikaa, ei pakko rynniä mihinkään. Taisin siinä euforiassa jopa hetkeksi torkahtaa. Kunnes kello hälytti ja muistutti että päivän juoksulenkki on vielä tekemättä... vedin hammasta purren lenkkaria jalkaan. Tarviisin enemmän noita hetkiä joista voisin nauttia tässä ja nyt. Elämä menee ohi tällä lailla, kohta olen vanha ja tajuan etten ole muistanut elää ollenkaan kun kokoajan on ollut kiire valmistautua tulevaisuuteen.

Toki nyt vähän kärjistän asioita. Ei minun elämä niin kurjaa ole. Mutta nyt vaan on tällainen fiilis kun väsyttää ja ahdistaa kun tietää että parin-kolmen tunnin yöunista huolimatta lenkkiä ei sovi skipata. Viime yö meni taas sammutushommissa. Ensimmäistä kertaa minun 3 vuotisessa VPK historiassa ihan oikeasti vitutti olla keikallakin... Ja se on jo aika paha enne.


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Vähän samoja fiiliksiä mullakin, ainakin salitreeniä kohtaan. Juoksu onneks tuntuu kivalta, nyt kun olen löytänyt ton sisäratajuoksun. Jouluna lööbaillaan vähän ainakin, eiks niih :)?

Terkuin, Piia:)

Ivana kirjoitti...

Hyvä että juoksu nappaa! Täällä ei ole sisäratoja mutta vaikka olisikin niin en usko että se lisäisi juoksuintoa merkittävästi. Kelithän on ihan hyvät vielä ulkonakin ja uusilla ihanilla IceBug lenkkareilla ei tarvitse pelätä liukastumistakaan. Eli kyllä se on ihan vaan se juoksu joka siinä mättää...